Hartioita myöten vanhempainyhdistyksen toimintaan

Joissakin päiväkodeissa vaikuttaa vanhempainyhdistys. Näin myös pikkujäbän päikyssä. Vanhempainyhdistys järjestää tapahtumia päikyn perheille ja lahjoittaa saadut tuotot päikyn lasten hyväksi. Rahoilla päiväkoti muun muassa ostaa leluja ja järjestää retkiä lapsille. Varsinaiseen päikkytoimintaan yhdistys ei voi vaikuttaa, mutta voi omalta osaltaan auttaa ja rikastuttaa lasten päiviä.

Mä ajauduin mukaan vanhempainyhdistykseen ja syvälle vähän päälle viikko sitten. Ja siis todella syvälle. Maksoin pienen jäsenmaksun ja ajattelin ensin, että haluan mukaan toimintaan järjestämään kirppareita ja leipomaan muffineja. Jep, nämäkin onnistuu vielä. Suuret mahdolliset muutokset herätti mut ja liittyin aktiivien joukkoon vastustamaan päiväkodin ja eskarin yhteydessä toimivan alakoulun 1.-2. luokien siirto muutaman kilometrin päähän. Pikkujäbän tuleva koulu-uran alku sais kyllä alkaa tuossa naapurissa! Vanhempainyhdistys otti virallisesti myös kantaa siirtoon ja kerää adressiin siirtoa vastustavien nimiä. Tämähän ei tulisi mitenkään vaikuttamaan mun yhdistystoimintaan, eihän?

Ei kannattaisi mennä avaamaan päätään kokouksissa, jos ei oikeasti halua nakkeja. Tiedän tämän hyvin, mutta nyt avasin. Ilmeisesti alitajuntani kertoi mulle että tää on mun juttu, jolloin avasin suuni ja sanoin sen. Nyt on sitten nakkia kerrakseen... 

Saanko esittäytyä: vanhempainyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja hyvää päivää! Sain vähän enemmän kuin ajattelin, mutta ainakaan en onneksi ole rahastonhoitaja. Sitä hommaa vihaan. Puheenjohtaja saa onneksi nakittaa, kjeh kjeh!

Silleen. Taidanpa nyt mennä leipoon niitä muffineja ja tekeen mainosta lastenbileisiin. Nyt saa nauraa.

Kotimutsista uramutsiksi

Kun tapahtuu, tapahtuu paljon ja rytinällä. Tämä kotimutsi aloitti pikana uudessa työpaikassa hieman päälle kahden vuoden kotona olon jälkeen. Maanantaina kävin haastattelussa ja torstaina pääsin jo aloittamaan. Uramutsi on täällä!

On kummallinen fiilis: oon todella innoissani ja iloinen uusista ihmisistä ja ympäristöstä, mutta samalla hieman haikeana, etten saa nukkua enää päikkäreitä keskellä päivää ja höpistä koko päivää lastenvaatteista Facebookissa. :D Ei vaiskaan. Oon haikeana, sillä pikkujäbä on nyt oikeasti päivähoidossa ja mulla on muutakin ajateltavaa, kuin mitä teen ruuaksi tänään ja tulikohan jäbälle tarpeeksi varavaatetta hoitokassiin mukaan. Kaikkein kummallisemmaksi aloituksen teki se, että jäbä oli kipeänä ja jätin hänet kahdeksi päiväksi isänsä hoiviin. Mä tasan menin töihin kun lupasin!

Oon hakenut aktiivisesti töitä vuoden ja oon odottanut tätä mielestäni jo ikuisuuden. Oon tuntenut itseni hieman huonoksi äidiksi, koska oon kotona ja jäbä hoidossa. On ollut hieman noloa kertoa hoidossa muille mutseille, että "ei, itse asiassa en oo töissä vaan työtön". Tiedän, että sellainen ajattelu on turhaa, mutta kuitenkin. Kriitikko sisälläni on aina ollu tosi ankara. En kuitenkaan millään olis voinu hakea töitä samalla tahdilla ja innolla, jos jäbä olis ollu mun kanssa kotona. Tunnen itseni liian hyvin.

Ah... Ihanaa! Töitä! Aikuisten välisiä keskusteluja ja ideoiden heittelyä, asiakasprojekteja, uutta opittavaa ja oman osaamisen käyttöönottoa tositilanteessa! Siistejä, töihin sopivia vaatteita tahraisten "mutsivaatteiden" sijaan! 

Ah... Vapautta olla Soile!!

Vapautta olla mutsi, joka kuitenkin ikävöi pikkujäbäänsä työpäivien ajan... <3

Elämä on pirun vaikeaa merkkivaatteiden keskellä

Tän mutsin elämä on vinksahtanut suomalaisiin designiin. Kuten aiemmin jo olen blogannut, olen Vimmahtanut, Papuhtanut ja aivan Gugguu gugguu. Varsinkin nyt kun kaikilla on droppiaika juuri näihin aikoihin. Ou mai gaad ja hyvästi järki!

Vielä ehkä vuosi pari sitten naureskelin lastenvaatehulluille äideille. Ajattelin että on mielipuolista ostaa lapselle 90€ jumpsuitteja ja 50€ housuja ja paitoja. 100€ kengät ja 150€ haalarit no way!! Omia suosikkeja olivat (ja on yhä!) Me&I, Nosh, Metsola ja H&M:n lastenvaatteet. Ne ovat käytännöllisiä, kestäviä ja hinta paikallaan. Nyt en ole käynyt henkkamaukassa yli vuoteen ja Metsolaa ostan vain harvoin käytettynä. Näiden sijaan jäbän kaappi täyttyy suomalaisista merkkivaatteista. Musta on tullut sellainen  lastenvaatehullu mutsi jota itse karsastin. 

Toisaalta, en osta juuri mitään uutena. Jos ostan, ostan alella, kunnon alella kuten -30% ja enemmän. Käytän myös paljon Facebook kirppareita ja olen parilla kirpputorilla myös ylläpitäjä. Ostaminen ja myyminen on helppoa, mutta siinäkin on riskinsä: jäänkö ilman tuotetta maksettuni? Näillä kirpputoreillakin on omat hullunsa. Facekirppareista juttua vaikka seuraavassa postauksessa.

Tämän olen jo oppinut kantapään kautta: lastenvaatehulluus on tarttuvaa ja vaatii rautaisia hermoja ja letkeää asennetta erityisesti merkkivaatteiden droppien ja pop-up myyntien aikaan. Mammat tappelee vaatteista kuin riivattuina ja lapsia kumotaan pop-upeissa. Diilaus ja trokaus kukoistavat (huomio: diilaus hyvää auttamista, trokaus pahaa riistämistä!). Ne jotka jäävät ilman itkevät kuin maansa myyneinä. Kyllä vain, minäkin... Jännä kun Gugguun pipot ja huivit aw2016 julkaistiin juuri. Pipot ja huivit noin 30-33€/kpl. Meillä on pipoja ja huiveja pilvin pimein, enkä tuntenut tarvetta ostaa uusia. Arvatkaas tuliko se tarve kun droppi tuli ja näin kuvat? Jep. Taistelen tätä himoa vastaan. Vimman uudet vihreät letit pyörivät mielessäni myös unissani. Paita jäbälle heti ja mulle leggarit, hintaa paidalle noin 30€ ja leggareille 50€! Ouu... Koralleja lettejä en edes halunnut, yäk, mutta kun näin kuvia niin nyt tarvitsen sellaiset leggarit tulenpalavasti. Ihmeellistä... Ja Papun droppi aw 2016 tulee kahden päivän päästä perjantaina. Pakko saada lisää polvipaikkaleggareita!

Eikö mulla ja jäbällä ole jo tarpeeksi leggareita? On. Tarviinko lisää? En. Haluanko lisää? No tietenkin!!

Onko mulla niihin rahaa? Tota noin... Ei oikeastaan... Tää mutsi on työtön...

Tämän postauksen opetus taitaa olla että jos ei ole rahaa, pitää pidättäytyä shoppailu himosta. Kaikkea ei ole pakko saada. Lapsi ei tarvitse kalliita merkkivaatteita, äiti tai isi tarvitsee. Lapsi ei maksa niitä, äiti tai isi maksaa. Lapsi saattaa haluta merkkivaatteita, mutta siihen haluun ei ole pakko vastata. Lapselle täytyy sanoa myös ei ja tuottaa pettymyksiä.

Tämä on helppo sanoa, mutta munkin on vaikea hyväksyä sitä. Tässä onkin oppimista: kuinka sanoa itselle ja omille haluilleen joskus ei. No, ainakin edes kerran viikossa... ;)

Jäbällä Vimman lettibaggyt ja mutsilla lettitunika ❤️

Mutsin synttäri stressi

Pikkujäbä täytti viime viikolla kaksi vuotta. Kaikki äidit kaikki tietää, mikä hirveä stressi syntyy kun järkkää synttäreitä, varsinkin ainokaiselleen. Ihan oikeasti omg...

Aloin suunnitella synttäreitä jo keväällä: mitä, kuka, missä, milloin... Selkeää oli, että kotona ja ihan vain lähimmän suvun kera. Äläkä nyt ymmärrä väärin. Meillä lähin suku on iso, tosi iso poppoo, kiitos mun ja ukon monien sisaruksien ja sisarusten lasten! Toinen selkeä oli ajankohta, koska kalenterista näkee kuitenkin aika pitkälle. Onneksi. Mutta mitä tarjotaan, onko jotain teemaa, onko jotain ohjelmaa...? Lahja? Siinäpä sitä tekemistä.

Kun olin saanut ajoissa kutsut tehtyä, sain loistoajatuksen järjestää tuplasynttärit pikkujäbälle ja pikkusiskoni samanikäiselle jäbälle. Ikäeroa on vain kolme viikkoa, ja koska en ollut varma onko jäbä saanut juhliansa niin kyllähän täti järkkää. Ja sitten tekeen vain lisää kutsuja, joten kutsutaan vielä lisää porukkaa... Tosi, tosi hyvä idea...

Ja se siivoamisen määrä! Luojan kiitos meillä käy siivooja, kiitos rakas ukkoni, joten varsinaisia siivouksia ei tarvinnut tehdä. Sen sijaan tavaraa tästä kämpästä ei puutu, joten järjestelyt veivät ajastamme miltei kaksi viikkoa. Siivoojakin kiittää kun saa oikeasti siivottua ja pyyhittyä pölyjä. Tiedätte varmaan, miten ihanaa on järjestellä ja siivota lasten kanssa? Kyllä vain. Siirrät jotain joka kohta on sohvan alla, vessapaperi juoksee pitkin lattiaa kun peset pyttyä ja pölyhuiskalla karautetaan lännenmiehen tyyliin ympäri kämppää. Ei kiitos. Lapsenplikka kehiin ja lujaa. Onneksi sekin löytyi kun pyysin siskonplikan hommiin. Ihanaa kun soppaa hämmentää välillä myös 13v härkäpäinen ja utelias pikkuakka... Tätiinsä tullut.

Tarjottavat väänsin helpoimman kautta, tää mutsi kun ei oikein osaa leipoa. Koska en osaa tehdä kakkupohjaa, niin päätin tehdä kakun kääretortuista. Neljästä rullasta sain komian kakkosen pellille ja kermavaahtoa, mansikoita sekä minivaahtiksia päälle. Nom nom! Lisäksi tein helppoja omenajuitsuja valmiista lehtitaikinasta ja lihapulla-juusto-tomaatti/rypäle-vartaita. Lihapullat tein ihan itse. Kahvia, teetä, poppareita ja vaahtiksia. Ei sen niin kummoista tarvitse olla, ei ainakaan mun mielestä.

No juhlat tuli ja meni. Kämppä oli puhdas ja tarjottavia oli tarpeeksi. Molemmat juhlakalut olivat paikalla, saivat sikana lahjoja ja olivat onnensa kukkuloilla kun oli paljon kavereita joiden kanssa leikkiä. Vesisade taukosi juuri siihen hetkeen kun juhlat olivat, joten kaikkien noin 35 vieraan - ihan oikeesti kyllä! - ei tarvinnut sulloutua meidän pieneen olohuoneeseen vaan terde oli kovassa käytössä. Ohjelmaa en järkännyt. En jaksanut ja viitsinyt sitä enkä teemaa. Kunhan mentiin vaan niillä eväillä kuin oli.

Pointti tässä on nyt se, että jos järkkää synttäreitä tai muita juhlia, täytyy yrittää antaa itselleen anteeksi ja pyöristää neliön kulmia. Kaikkea ei tarvitse eikä kannata tehdä. Palkkaa siivooja ja ota lastenvahti lapsia katsomaan. Älä leivo ja kokkaa kaikkea itse: leipomot ja valmistaikinat on keksitty. Teema ja ohjelma? Ilmankin pärjää. Onko kamalaa kun ei ole paljoa vieraita? Ei se niin ihanaa ole että niitä on järjetön määrä. Eikä lapsi niitä muita ihmisiä kaipaa, vanhempiaan vain. Kaikkein parasta mitä voit antaa lapselle on oma itsesi ja aikaasi.

No ny se tapahtu...

Eilen oli se eka kerta, jota olen odottanut ja pelännyt. Tätä kuulemma pikkulasten vanhemmille tapahtuu kaikenaikaa, erityisesti poikalasten. Se on se "kun sydän pompahtaa ja syke hyppää 300:an".  

Jäbä loukkasi päänsä hoidossa. Kun sain puhelun, että kantsis viedä lääkäriin, niin suoraan sanottuna tämä mutsi pelästyi aivan hulluna. Sieluni silmin näin pikkujäbän vieraassa sylissä verissäpäin itkemässä ja huutamassa äitiä. Ajoin tuhatta ja sataa paikalle samalla soittaen lääkäriin hätäaikaa. Kun pääsin paikalle, oli vastassa iloinen pieni laastaripäinen pikkujäbä. No problem! Wooottt??

- Mennän kulta lääkäriin.

- Joo. Mennään mennään.

No mentiin. Ennenkuin päästiin tohtorin pakeille niin hikosin kuin sika. Jännitti ja hieman tärisytti. Jäbälle ei laitettu tikkejä mutta teippi naamaan. Verta, yök. Pikkujäbä ei voinut olla kiltimmin eikä rauhallisemmin. Kaikku meni ihmeellisen hyvin. Pulssi alkoi mutsillakin tasaantua. Kumpi meistä olikaan se turvallinen, rauhallinen aikuinen??

Mitä tästä opimme? Sitä soittoa saa ja kannattaa odottaa, mutta ei pelätä. Kun se tulee, ei kannata odottaa sitä ihan pahinta ja pelätä valmiiksi ennenkuin lapsen näkee. Älä kaahaa, itsellesi voi sattua jotain. Ja hengitä, hengitä ja hengitä. Just relaaaax... ❤️

Potkupyörä vs polkupyörä

Kesä tulla tupruttaa ja pikkujäbä täyttää kesällä 2 vuotta. Päättelimme jäbän innosta pyöriä kohtaan että omakin tarvitaan. Tottakai. Onhan meillä polkupyörässäni Hamaxin lastenistuinkin kiinni, mutta kappas kummaa kun sitä ei kauheasti ole käytetty...

Lapset kuulemma oppivat tasapainon paremmin potkupyörän kanssa. Varmasti ihan hyvä juttu, helpottaa oikean polkupyörän ajamisen oppimista. Meille suositeltiin kallista Strikeria ja testeissä palkittua Pukya. Hankimme siis pojalle Pukyn pienimmän mallin käytettynä. Jalat tulee juuri sopivasti maahan. Jes, harjoittelu voi alkaa. Jos vaan jäbä suostuisi istumaan sen päälle! Hirveä huuto "ei ei ei!". Se siitä: miten harjoitella jos ei edes istu päälle??

Potkupyöräily on siis jäänyt vähemmälle vaikka pyörät kiinnostaa. Höh. Naapurin mies on pyöräharrastaja ja he vinkkasivat myyvänsä poikansa vanhan pyörän pois. Hmmm... Osaako jäbä edes istua siinä? Polkea? Huutaako kuin syötävä? Kaipa se on testattava...

Testaamaan siis. Koppa päähän ja pyörän päälle istumaan. Jäbä katsoo että "mitä mitä ihmettä?!" Pyörä lähtee liikkeelle mutsin työntämänä ja jäbän ilme vaihtuu hämmästyksestä suureen hymyyn. Mun mies! Työnsin pyörää, ohjasin hieman ja jäbä oli onnensa kukkulalla! Kun pysähdyimme, hän huusi "lisää lisää!" Menestys - ja selkäkipu - oli taattu.

Kun mietimme ostopäätöstä, jäbä asetteli pyöräkyrää päähänsä. Voi jee, hän oli myyty mies. Vauhdin hurman kokenut huimapää. Miten sen voi parantaa?

Ostimme siis jäbälle pyörän. Kunnon pyörän, liikkeestä vuosi sitten ostetun ja vähän käytetyn Specialized Hotrock 12" apupyörillä. Polkea hän ei osaa, miksi tarvitseekaan kun häntä työnnetään. Tietenkin. Potkupyörästä emme kuitenkaan vielä luovu, jos vaikka jäbä innostuisi vielä potkuttelemaan.

Mutta hei. Jos ostaa lapselle pyörän ja aikoo häntä työnnellä... Työntaisa on päivän sana! Nimim. Selkään sattuu...

Silloin ennen ja nyt

Vielä muutamia vuosia sitten olimme silloin tulevan mieheni kanssa villejä ja vapaita elämään kuten tahdoimme. Menimme, tulimme ja teimme kuten me halusimme. Muistan Vapun, jolloin olin hurjassa känässä Tampereen keskustassa katsomassa lakitusta teekkarien kanssa. Kannoin mukanani 3 litran punkkupönikkää, josta jaoin kavereille voimajuomaa. Vappu oli irroittelun ja juhlan aikaa.

Tänä Vappuna tajusin kuinka erilaiseksi elämäni on muuttunut. Eilen illalla laitoin pienen poikani nukkumaan oman kodin lämpöön ja kokosin tyytyväisenä kaasugrilliä olohuoneess mehun voimalla. Ei alkoholia, ei juhlia. Vain kokoamisohjeet, työkaluja, vinopino painavia osia ja aviomies nosteluapuna. Missä on mun bileet?

Mitään bileitä ei tarvittu. Tuo kokoamishetki ja nukkuvan lapsen tuhinan kuuntelu itkuhälyttimestä riittää minulle. Tämä mutsi on tyytyväinen ja onnellinen. Työtön, mutta iloinen. 😊

Elämä muuttuu, mutta hyvään suuntaan. 

Hauskaa Vappua!